Moniin urheilulajeihin kuuluu olennaisena osana kilpaileminen tai ainakin tulosten mittaaminen. Periaatteessa idea on hyvä, näkeepähän oman tasonsa ja on motivaatiota kehittyä. Kuitenkin tavan sunnuntailenkkeilijälle tai -puntinnostelijalle suorituspaineet voivat helposti käydä ahdistaviksi. Oma suhteeni kilpailuhenkisyyteen on ristiriitainen - kilpailuvietti yrittää välillä nostaa päätään, mutta pyrin parhaani mukaan pitämään sitä kurissa. Erityisesti ahdistun, jos minun pitää esitellä taitojani yleisön edessä, jolloin on vaarana mokata julkisesti tai olla kipailussa muita huonompi. Tämän takia olen jättänyt parikin hyvää harrastusta - esimerkiksi lasten luistelukoulusta seuraava askel olisi ollut siirtyä kilpailemaan, jos olisi halunnut jatkaa lajin aktiivista harrastamista. Aika älytöntä, kun puhutaan ala-asteikäisistä lapsista.
Nykyinen liikuntamotivaationi perustuu pitkälti siihen, että kukaan ei kyttää tai mittaa suorituksiani. Paitsi tietenkin minä itse. Haluna kehittyä ja haastaa itseäni, kunhan kukaan muu ei tiedä siitä, eikä pääse arvostelemaan (mahdollisesti puutteellista) kehitystäni. Tässä auttavat vakikuntosalini ihanat ohjaajat; heiltä ei saa ikinä palautetta "kyllä sun pitäisi jaksaa enemmän" (tätäkin olen kuullut muualla) vaan pelkästään kehuja, kun maanantaikahvakuulassa onnistunkin tekemään etuheilautuksen paremmalla tekniikalla tai uutta kuntosaliohjelmaa testatessa kuulemma "huomaa että olen tehnyt ennekin".
Luulisin, että suorituspaineet ja niiden määrä on pitkälti kulttuurinen juttu. Ja niitä lisäävä tai vähentävä kulttuuri voi syntyä ihan yhden kuntosalin sisällä. Sama pätee sinänsä ulkonäköpaineisiin; toisilla saleilla ilmeisesti käy meikattuja tyttöjä piukoissa trikoissa, meillä saa kulkea vanhoissa verkkareissa tukka pystyssä, eikä kukaan katso kahta kertaa.
Palatakseni vielä henkilökohtaiseen kilpailuhenkisyyteeni: Myönnän, että nuorempana minulla oli taipumusta vertailla suorituksiani muihin, ja harmistua, jos en ollutkaan ainakin parhaimmasta päästä. Nykyäänkin myönnän joskus vilkuilevani muita salilla kävijöitä, mutta en enää masennu siitä, jos joku kyykkää kolme kertaa isompien painojen kanssa, vaan ajattelen, että tuo on vaan harjoitellut pidempään. Samoin en ikinä katso paheksuvasti tai huvittuneesti jos joku tekee hauiskääntöä kahden kilon käsipainoilla, koska muistan erittäin elävästi, että tuossa minäkin olin vuosi sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti